Neuvolassa tapasin ensiksi terveydenhoitajan ja sitten lääkärin. Oli jälkitarkastuksen vuoro.

Terveydenhoitaja kysyi, miten olen jaksellut. Sanoin suoraan, että en jaksa. Hän meni kysymyksestä ehkä hiukan hämilleen ja kyseli sitten isän osallistumisesta. Kerroin, että olemme eronneet. Sitten hän kyseli voisiko joku muu auttaa. Sanoin, että yksi ystävä asuu lähellä ja hän auttaa.

Kun olin siellä vastaanotolla, en hymyillyt kertaakaan. Olin väsynyt enkä peitellyt sitä laisinkaan. Verenpaineeni oli edelleen koholla. Terveydenhoitaja vain totesi, että onhan minulla stressiä. Meinasin itkeä. En kuitenkaan pystynyt.

Lääkärikin kysyi, miten olen jaksellut. Vastasin, että en oikein jaksa. Lääkäri totesi, että onhan se rankkaa. Teki tutkimukset ja heippa.

Että se siitä avusta. En tullut sellaista tilaisuutta, että olisin kehdannut puhua väsymyksestäni enemmän. Miksi hoitohenkilökunta ei voi tarttua selvään vihjeeseen. Minähän sanoin kahdelle eri ihmiselle, etten jaksa.

Tuon alkukommentin jälkeen olen koittanut hillitä kieltäni. Huomaan kuitenkin sanovani esikoiselleni Mimosalle, että hän on tyhmä tai ärsyttävä tai ällö erilaisissa yhteyksissä.

"Äiti ei tykkää susta!"

Olen ihan kamala. Itkeskelin lauantaina puoli yötä sitä, kun en tunne mitään Vauvaa kohtaan ja mietin, antaisinko Vauvan adoptoitavaksi, koska en jaksa kuunnella hänen itkuaan. Vauva itkee varsin vähän. Öisin nukkuu melko hyvin. Silti edes hetki itkua niin minä en kestä kuulla.

"Ole hiljaa! Mitä sä itket?!"

Neuvolalääkärissä aion sanoa näistä ajatuksistani. Luin netistä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tutultahan ne oireet kuulostaa. Keskimääräinen paranemisaika 7kk. Menee yleensä itsestään ohi.

"Jos et nyt lopeta niin mä heitän sut ikkunasta ulos."

Näin totesi äiti puolentoista vuoden ikäiselle lapselleen. Tuo äiti olen minä. Ja minua inhottaa. Olen niin väsynyt. Ehkä kirjoittaminen tunteista auttaisi, kun ei tässä hirveästi ole ketään, jolle puhua. On suuri häpeä myöntää, ettei jaksa.