Neuvolassa tapasin ensiksi terveydenhoitajan ja sitten lääkärin. Oli jälkitarkastuksen vuoro.

Terveydenhoitaja kysyi, miten olen jaksellut. Sanoin suoraan, että en jaksa. Hän meni kysymyksestä ehkä hiukan hämilleen ja kyseli sitten isän osallistumisesta. Kerroin, että olemme eronneet. Sitten hän kyseli voisiko joku muu auttaa. Sanoin, että yksi ystävä asuu lähellä ja hän auttaa.

Kun olin siellä vastaanotolla, en hymyillyt kertaakaan. Olin väsynyt enkä peitellyt sitä laisinkaan. Verenpaineeni oli edelleen koholla. Terveydenhoitaja vain totesi, että onhan minulla stressiä. Meinasin itkeä. En kuitenkaan pystynyt.

Lääkärikin kysyi, miten olen jaksellut. Vastasin, että en oikein jaksa. Lääkäri totesi, että onhan se rankkaa. Teki tutkimukset ja heippa.

Että se siitä avusta. En tullut sellaista tilaisuutta, että olisin kehdannut puhua väsymyksestäni enemmän. Miksi hoitohenkilökunta ei voi tarttua selvään vihjeeseen. Minähän sanoin kahdelle eri ihmiselle, etten jaksa.